Seurataanko johtajaa?

Viime päivinä olen seurannut erään organisaation "sukupolvenvaihdosta". Johtajuus ja vastuu on siirtynyt nuoremmille, jotka sitä innokkaasti ovat odottaneet ja suorastaan vaatineet. Jostain ihmeen syystä valta ei kuitenkaan kiehdo enää siinä vaiheessa, kun sitä saisi vapaasti käyttää. Ei kuulemma tiedetä mitä pitäisi tehdä.

Minun sukupolvelleni on toitotettu, että työntekijän pitää olla itseohjautuva ja oma-aloitteinen. Puhutaan alaistaidoista ja coachingista. Enää ei käsketä eikä pyydetä, vaan ihmetellään yhdessä ja ohjataan yhdessä keskustellen. Luulisi, että nimenomaan tämän ajan (nuorista) työntekijöistä kasvaisi siten niitä hyviä valmentajia ja keskustelevan johtamisen taitajia. Missä siis vika?

Olisiko yksi syy se, että aina pitää löytyä kuitenkin se, joka tekee viimekädessä ratkaisun eli päätöksen eli sanoo sen viimeisen sanan? Uskallatko?

Neukkari varattuna

Olen havahtunut siihen, että ilmeisesti suomalaisillakin on kuitenkin olemassa joku sosiaalinen tarve, sillä joka ikisestä asiasta pitää järjestää palaveri. Ihan minkä tahansa asian varjolla voidaan mennä kahville, syömään tai ihan muuten vain neukkariin istumaan ja miettimään mistä meidän seuraavaksi pitäisi palaveerata.

Vaikka olen sosiaalinen tapaus ja rakastan ihmisten kanssa juttelemista, töissä minut valtaa ääretön tekemisen vimma ja vääntelehdin yleensä palavereissa tuskissani, koska asiat pilataan sillä että niistä vain puhutaan ja puhutaan. Se energia pitäisi käyttää asioiden tekemiseen!

Olen nähnyt työyhteisöjä, joissa kaikilla on niin kiire etteivät he omien sanojensa mukaan ehdi tehdä mitään. Sittemmin selvisi, että heidän päivät täyttyivät palavereista. Monessakin työssä on ilman muuta paljon suunnittelua, organisointia sekä erilaista suhteiden luomista ja ylläpitämistä, joten palavereillekin on paikkansa. Joskus vaan tuntuu, että tarvitseeko kaikkien tietää koko ajan kaikesta ja milloin niitä "oikeita töitä" sitten tehdään?

Yhdessä työpaikassani suunniteltiin markkinointistrategiaa ja paikalle oli kutsuttu koko henkilöstö aina johtoportaasta siivoojiin ja sihteereihin. En lainkaan kiellä sitä, etteikö heillä olisi voinut olla antinsa strategiaan, ja etteikö jokaikinen organisaation jäsen ole kävelevä mainos. Tämä palaveri meni kuitenkin keskusteluun lattian vahauksesta (jolla toki myös voi olla oma vaikutuksensa organisaation myyntiin)...

Palaverin voi siis pilata - monellakin tapaa. Se on sinänsä lohdullista, koska siten sen voi myös saada myös toimimaan. Suosittelen lämpimästi Katleena Kortesuon ja Reetta Kosken kirjaa Kokousten seitsemän kuolemansyntiä. Siinä on kaikki eväät onnistumiseen!

Hyvä tyyppi saa paikan...

Muistatteko kun olitte elämänne ensimmäisessä työharjoittelussa? En tarkoita nyt välttämättä TET-päiviä, vaan sitä ensimmäistä "oikeaa" ja mahdollisesti vieläpä oman alan työpaikkaa. Uskoisin, että useimmat olivat ikionnellisia, tohkeissaan ja valmiina näyttämään kyntensä (hyvässä mielessä). Minä hölmö ainakin luulin, että harjoittelu voisi poikia jopa työpaikan...

Jaksoin olla innostunut, vaikka jouduinkin useamman vuoden yliopisto-opintojen antamalla osaamisella siivoamaan kaappeja, kastelemaan kukkia ja liimaamaan kirjekuoria. (Sittemmin myös yrittäjänä toimiessani nuokin hommat on tullut taas tutuksi... ) Yritin olla yhtä aikaa nöyrä, mutta silti aktiivinen ja näyttää taitoni. Siitäkin huolimatta, että meitä harjoittelijoita kohdeltiin kuin pohjasakkaa: Hymyni ei hyytynyt edes, vaikka paikan pomo ja harjoittelijoiden esimies puhuivat välillä meidän läsnäollessa ikään kuin emme olisi paikalla: "Mitähän hommia me noille annettais?" "Ne on täällä heinäkuun loppuun." Eikä pomo suvainnut edes tervehtiä koko aikana, vaikka yritin aina iloisesti toivottaa huomenet. Sihteerit ja siivoojat sentään arvostivat työpanostani korkealle :D

Juttelin vastikään erään harjottelunohjaajan kanssa. Heillä on oikeasti mahdollista saada työpaikka harjoittelun jälkeen ja työpaikkoja ko. alalla on melko vähän. Mitä tekevät harjoittelijat?!? Haukkuvat pomojaan estoitta, hoitavat hommansa ns. vasemmalla kädellä, nurisevat raskaista töistä (kuuluu alan luonteeseen) ja valittavat, ettei heitä kuunnella.

Kyllä kai kaikkien työpaikkojen tulisi kestää rakentavaa kritiikkiäkin vaikka sitten harjoittelijan suusta, mutta ilmanaikuista kitinää ei varmaankaan kovin pitkään. Tekeepä tiukkaa katsoa vierestä, kun toiset pilaavat tulevaisuutensa...

Rähmäkäpälöintiä

Eilen oli lehdessä uutinen, jonka mukaan "Facebook voi pian kertoa profiilisi vierailijat". Ai hitsi. Siis joku lukee mun profiilia??? Vähänkö epistä!!!! 

Siis haloo: eikö se oo vähän niinku Facebookin idea, että pääsee kattomaan toisten profiileja!? Kaveripyynnön kauttahan siihen saa ikään kuin luvankin. Ja musta ois ainaki tosi imartelevaa, jos kaikki mun eksät lueskelee "salaa" otteita mun nykyisestä ihanasta elämästä. Varsinkin kun Facebookissa kerrotaan kaikesta niin totuudenmukaisesti.

Pitäiskö "tykkää" -napin lisäksi olla sit "kyttää"-nappi?! Sen avulla sais ostaa viis minuuttia kyttäysaikaa ja pääsis kattoon ihan kaikkien profiileja. Sit voitais taas julkaista ihmisten säikyttelemiseksi juttu, että "Facebook saattaa julkaista salakyttääjäsi pian". Kaikki ois ihan paniikissa.

Nämä sähköiset vinkurat on merkillisiä: Oon joskus miettiny, että mitähän minusta vois päätellä, jos joku tutkis esim. google-hakujani tai sivuhistoriaani. Oon näissä asioissa niin impulsiivinen ja nopea käänteissäni, että jos niistä vetäis jotain yhteen niin varmaan sais aikaan melko mielenkiintoisen diagnoosin. 

Kuten tiedetään ihmiset unohtaa välillä järjen nettimaailmassa. Mutta vaikka kuinka toimisi tiedostaen, on ihminen silti sen verran inhimillinen ettei pysty elämään kuin näyteikkunassa tai jatkuvan valvonnan alla. Ainakin se unohtuu nopeasti vrt. esim. Big Brother.

Sitä paitsi nykyään on niin helppo ihan oikeesti vahingossa tehdä mokia tai sitten mä oon vaan onneton rähmäkäpälä ja tunari... Olen nimittäin mm. kerran lukenut vahingossa sähköposteja (tai niiden otsikoita), jotka ei ollut minun. Yliopistolla kirjauduin muka uudestaan postiin, mutta ruudulle aukeskin edellisen ihmisen postit... 

Ja lerran olen kommentoinut ja tykännyt Facebookissa jostain artikkelista suoraan ko. lehden sivuilla ja vasta myöhemmin tajusin, että mieheni oli jossain välissä ehtinyt kirjautua omilla tunnuksillaan minun koneelta. Silleen, että "aiku kiva kun kultsikin tykkää tästä...mitä #&%/#?!" 

Myös lapset ovat joskus "avustaneet" minua koneeella ja pieni 8kk ikäinen rähmäkäpälä on hosunut näppiksellä niin, että on tullu avattua jos mitä linkkejä, mitä ei muuten ois tullu. Toivottavasti ne vaikuttavat suotuisasti tähän "diagnoosiin" minusta...

Mietin vaan, että kuinka moni töissäkään oikeesti miettii loppuun asti mihin tietokantoihin saa kurkata. Ennen arkistoihin pääsi hipsimään ihan salaa, jos omisti avaimen tai sitten se oli niin iso homma varastaa avain, hiipiä neiti Tietotoimiston työpöydän ohi ja mennä portaita kahdeksan kerrosta alas kellarin varastoholviin, että jäi houkutukset toteuttamatta. Olen ihan varma, että nykyään monet klikkailee ajattelematta. Mutta auta armias: nykyään  _ihan_ kaikesta jää jälki - rähmäkäpälän jälki :)

Varma epävarmuus

"Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." 

-Tuutikki

Tämän lauseen merkitys aukeni minulle kun aloin aikoinaan yrittäjäksi. Mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarmuus ja sen olotilan kanssa oppi elämään niin, että sitä jäi jopa kaipaamaan äitiyslomallakin.

Kouluttaessani puolestaan pyrin samaistumaan koulutettavien tilanteeseen, niin että voisin keskustella heidän kanssaan "samaa kieltä" ja ymmärtää heitä. Minulle on tärkeää mm. se että löydän aihetta havainnollistavat esimerkit juuri koulutettavien arkityöstä.

Yhden kerran olen ollut kouluttamassa muutosasioista kunnan kotipalveluhenkilöstöä. Olin sijaistamassa kolleegaani, joka oli kyseisen ryhmän kanssa työskennellyt jo aiemmin. Vaikka sain hyvän briiffauksen ja luonnollisesti yritin olla niinkuin olisin ollut ryhmän kanssa aiemminkin, minua alkoi häiritä kun heistä muutama nosti koko ajan esiin työpaikkaa koskettaneen "kriisin", jota pitäisi käsitellä laajemminkkin. En ymmärtänyt ollenkaan mistä he puhuivat ja yritin kysymyksilläni vaivihkaa saada heitä kertomaan siitä enemmän. Minua harmitti kovasti, ettei kolleegani huomannut minua tästä valaista. Lopulta sain vastauksen: kriisi oli tilaaja-tuottaja-mallin käyttöönotto kunnassa ja siinä nimenomaan se, ettei heidän aiemmin varma työpaikka ollutkaan enää aivan varma.

Silloin tajusin, että olen todella eri polvea työelämässä(kin). Meidän perheemme elää jatkuvassa epävarmuudessa: itse olen yrittäjä ja mieheni alalla, josta ei tiedä onko kesäloman jälkeen töitä. Tilanteet vaihtuu pahimmillaan monta kertaa vuodessa. Täytyy olla joustava, sopeutuva ja aina muutosvalmiudessa. Yritämme ottaa rennosti, saatamme hidastella elämässä ihan huvikseen tai pakon edessä.

Ymmärrän silti, että epävarmuus on yksi pahimmista ongelmista työelämässä. Siksi pitäisi aina muistaa viestiä, viestiä ja viestiä.

Samperin hilima

Käsi ylös (jos on langallinen hiiri, kannattaa käyttää toista sitä kättä...) ne pk-yrittäjät, jotka enemmän tai vähemmän epätoivoisena selailette silloin tällöin Hilmaa ja odottelette, että siellä olisi tarjouspyyntö juuri sinulle. Entäpä käsi ylös ne, jotka eivät ole vielä tällaista tarjouspyyntöä sieltä löytäneet... (Lasken käden nyt vain, että voin kirjoittaa...)

Julkista rahaa tuntuu olevan tarjolla joka ikiselle kylämummojen sukankudontapiirille (hieno homma sinänsä), mutta pienet firmat uhkaavat jäädä tästä annista auttamatta sivuun. Millä foorumilla jaetaan ne pienemmät tai himppasen suuremmatkin työkeikat, joissa ei tarvita kaivuria? Periaatteessa minulle on aivan sama, saako "kylämummojen sukankudontapiirin nykyaikaistamishankkeen" atk-koulutuskeikat hankkeen vetäjän poika vai serkku, kunhan niitä saisi avoimesti kaikki kynnellekykenevät hakea ja valintakriteerit olisivat hakijoille kutakuinkin samat.

Yrittäjänä ymmärrän kyllä, että olemassaolevat ja hyväksi havaitut kumppanuudet ovat kelle tahansa se helpoin ja kätevin tapa hoitaa asiat pois päiväjärjestyksestä, mutta samaan hengenvetoon vauhkotaan kilpailuedun vääristymisestä jne. Eikö kilpailuetu vääristy, jos vuosi vuodelta käytetään sitä yhtä ja samaa firmaa kaikkeen tai vielä parempaa: ollaan itse yhtä aikaa ostajina ja myyjinä?

Oy Talkoot Ab

Sisäinen yrittäjyys. Tuo upea määritelmä, johon on kiteytetty kaikki täydellisen työntekijän ominaisuudet yhdistettynä vanhaan kunnon talkoohenkeen. Jokaisesta organisaatiosta löytyy varmasti yksi tai useampia tällaisia henkilöitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti ja innolla ylitöihin, tekevät aina vähän ekstraa, esittävät omia ajatuksia, toimivat itseohjautuvasti, joustavat ja taipuvat mihin vain, tinkivät omasta ajasta ja eduista. Aivan mahtavaa.

Ovatko ne, jotka lähtevät tasan kello neljä hakemaan lapsia päivähoidosta ja tekevät vain sen mitä pyydetään, esittävät ajatuksensa pyydettäessä (ja elävät työn ohessa muutakin elämää), huonoja työntekijöitä?

Asiassa on monia puolia: innovatiivisessa pikkufirmassa ei kuvaamani perheellinen välttämättä pärjäisi. Hän kun ei pysty loputtomasti joustamaan ja venymään esimerkiksi rahan tai ajan suhteen.
Entäpä tällainen ns. sisäinen yrittäjä vaikkapa armeijassa? Kesken loppusodan: "Ajattelin, että voisimme vaihteeksi hyökätä toisesta suunnasta..."  Tai leikkaussalissa: "En ole kyllä koskaan ennen tehnyt tätä operaatiota, mutta haluan kehittyä, joten kokeilen mielelläni..."

Työntekijän näkökulmasta jaksan ihmetellä sitä lopuntonta vaadetta joustosta. Se on kuin käänteinen provisiopalkkaus: jos teet vain sen mikä työnkuvaasi kuuluu, saat juuri ja juuri sen mikä sinulle kuuluu ja jos et suoriudu, jää bonukset saamatta. Niinpä niin, vanha kunnon talkootyöhän on vastikkeetonta.

Ei, tässä ei viimekädessä edes puhuta rahasta. Jos halutaan vaalia talkooHENKEÄ, tulee ilmapiirin olla sille suotuisa. Se ei voi perustua vaateeseen, vaan siihen että jokainen näkee työnsä vaikutuksen yhteiseen hyvään ja haluaa toimia sen hyväksi. Mikä on teidän organisaation "yhteinen hyvä"? Onko se johtajan / omistajan tilipussi vai innostava työskentelyilmapiiri?

Hyvä yritys Oy

Minua ei oikeastaan kiinnosta, kallistuiko lentolippuni vai eläkevakuutukseni tämän takia. Vastaavia esimerkkejä on toki paljon muitakin; osa räikeitä laittomuuksia, osa varmasti harmittomia ajattelemattomuuksia. Toivon kuitenkin, että johtajilla ja erityisesti valtion virkamiehiltä kaikilla tasoilla löytyisi moraalia ja selkärankaa tehdä reilua bisnestä. Aina voidaan kuitenkin kysyä, mikä on reilua ja kuka olisi niin objektiivinen henkilö tai taho, joka sen voisi määritellä (selkeät laittomuudet ovat tietysti eri asia).

Tänä julkisuuden ja läpinäkyvyyden aikakautena on yhtäkkiä alettu nähdä joka paikassa peikkoja ja hyvä veli -verkostoja. Presidentinvaalien aikaan ainakin Facebookissa kritisoitiin Niinistöä siitä, että hän on ajanut kotiseutunsa asioita eduskunnassa. Eikös se ole vähän niinkuin ideanakin? Siksi kai sinne eduskuntaan äänestetään ihmisiä omasta vaalipiiristä. Asioiden hoitaminen tahtoo aina olla semmoista, että jos jonnekin päin kumarrat, niin toiseen suuntaan pyllistät. Jos ei tee kumpaakaan, niin jämähdetään paikoilleen.

Pienissä kunnissa samat naamat istuu joka ainoan instanssin hallituksissa ym. päättävissä elimissä ja saattavat siihen vielä päälle olla päivittäin tekemisissä muutenkin. Onko oikein, että kunnan tarjouskilpailun valtuustosalin uusista kalusteista voittaa itsekin valtuustossa istuva, paikkakuntalainen yrittäjä, joka itsekin ko. jakkaroilla puuta painaneena tietää jo valmiiksi tarkalleen millaiset niiden pitää olla? Tällöin myös verotulot jäävät omaan kuntaan. Oleellista on varmaan se, että hänen tulee hoksata jäävätä itsensä mööpelienhankintapäätöksen teosta.

Entäs jos tähän päätökseen on piilovaikuttanut myös hänen edellissyksyisellä metsästysreissulla valtuustokavereilleen tarjoamat oluet? Näihin "sisäpiireihin" voi olla muiden mahdotonta päästä väliin ja sekös naapurikunnan mööpelikauppiaita harmittaa. Totuus on kuitenkin se, että jos (yrittäjänä) kuljet pussi päässä etkä osallistu mihinkään, olet entinen yrittäjä. Jos unohdat hetkeksi kaksoisroolisi ja teet puolivahingossa virhearvion (tarjoat vaikkapa oluen lisäksi myös makkarat ja joku ulkopuolinen kuulee siitä), olet pian entinen yrittäjä. Loppujen lopuksi puhutaan kuitenkin tavallisesta elämästä ja normaalista ihmisten kanssakäymisestä, johon liittyy tietyt jännitteet, roolit ja usein - tavalla tai toisella - myös raha.

Toisten kyttäämisen sijaan tervettä ympäristön tarkkailua saa ja pitää harrastaa. Ainakin täällä päin on monissa kunnissa alettu kiinnittää huomiota kunnan päätösten yritysvaikuksiin. Se kuulostaa hyvältä, toivottavasti myös on sitä!

Per...he

Sivusin edellisessä bloggauksessani sitä, voisiko äitinä kertyneet kokemukset näkyä CV:ssä. En sitä suositellut, koska yleensä ihmiset reagoivat sellaiseen negatiivisesti. Viimeaikoina olen kyllä nähnyt ilahduttavia poikkeuksiakin:

Edellisen kerran kun itse kävin työhaastattelussa, innostuin lapsistani puhuttaessa mainostamaan hyvää turvaverkostoani niin paljon, että rekrytoija jo rauhoitteli ja kertoi heidän olevan hyvin perhe-elämää ymmärtäviä. Ehkä oirehdin tuolloin kotiäitiyttä edeltävää työkokemustani miesvaltaisilta aloilta.

Uusimmassa Fakta-lehdessä (5/2012) oli kannessa otsikko "Maarit Toivanen-Koivisto: Uusperhe opetti johtamista". Jos kerran huippujohtajatkin käyttävät tätä korttia, niin sittenhän tässä on vielä toivoa.

Ehkä perhe-sanan voi siis pikkuhiljaa uskaltaa mainita muulloinkin kuin kahvitunnilla puhuttaessa kesälomasuunnitelmista...

Äidin CV ja ÄO

Flickr / busman

Onko joku joskus puhunut perhe- ja työelämästä samassa lauseessa? Ehkä se on ns. juhlapuheiden kestoaihe.

Omalla kohdallani ikuinen sisäinen taisteluni ura- ja perheäitiyden välillä äityy joskus ilmiriidaksi lukiessani superäideistä, jotka tekevät väitöskirjansa vauva kainalossa. Minulla taas sähköpostitkin karkaavat ennen aikojaan ja Facebookissa tykkään mistä sattuu, kun vauva "nukkuu" nätisti kainalossa tietokoneen ääressä. Nytkin pikkusormet kurottelevat näppäimistölle ja taitaa olla nälkäkiukkukin alkamassa...

Tuntia myöhemmin:


Nuorempi nukahti, mutta vanhempi vaikuttaisi olevan heräilemässä päiväuniltaan...

Paria päivää myöhemmin:

Nyt on hyvät mahdollisuudet saada tämä postaus valmiiksi keskeytyksettä, sillä sain äitienpäivälahjaksi omaa aikaa. En vaan enää yhtään muista mitä minun piti kirjoittaa...

Ennen muinoin vauvat roikkuivat hameenhelmoissa navettatöissä ja nykyään monet isätkin pitävät "lomaa" vauvan takia. Olen usein ihmetellyt ja miettinyt, mikä sen perheen ja työn yhteensovittamisessa on oikeasti vaikeaa. Tukiverkostot ovat tietysti muuttuneet. Enää ei lähitienoo kuhise auttamishaluisia (tai -velvollisia) sukulaisia, kuten ehkä ennen vanhaan.

Osasyy on varmasti myös monella tapaa muuttunut yhteiskunta ja sen jatkuva (ehkä näennäinenkin) muutos. Jos olisin IT-alalla, en varmaan olisi uskaltanut hankkia lapsia, kun monen vuoden jälkeen töihin palatessani tietokoneet olisivat ehtineet muuttua huoneen kokoisista miniläppäreihin ja koodauskielet vaihtua ceestä...no vähintään deehen. Miten siinä sitten perustelet olevasi alan guru?

Toisaalta osa tästä muutoksesta ja äitiysvapaalle asti ulottuvista työpaineista on vain harhaa, kuvitelmaa siitä, ettet voisi olla se sama näppäräsorminen, ahkera ja sinnikäs tyyppi vielä muutaman vuoden päästäkin, sillä edellytyksellä että organisointikykysi on parantunut entisestään ja omaat valmiudet myös moniajoon. En ehkä suosittele kuitenkaan perustelemaan työpaikkailmoituksessa vaadittavaa tarkkuutta napatyngänputsauskokemuksilla tms. Nämä esimerkit jääkööt työnantajan oman järjenkäytön ja mielikuvituksen varaan. Kysymys on ehkä enemmän siitä, että tavara ei aina pilaannu käyttämättömänä tai vanhetessaan - joskus voi olla päinvastoin.

Minulla on ainakin kova motivaatio takaisin työelämään, kun se aika tulee. Odotan jo nyt kieli pitkällä sitä, että voin keskittyä antaumuksella johonkin aivojenkäyttöä vaativaan tehtävään ilman, että korvissa kaikuu "äiti, äiti". Haluan kuitenkin uskoa, etten ole niin korvaamaton ettenkö voisi ihan rauhassa kökkiä muutaman vuoden täällä kotona ja lukea sähköposteja silloin kun ehtii ja jaksaa. Toisaalta ehkä naivistikin uskon olevani kuitenkin sen verran korvaamaton että työelämä tarvitsee minua vielä...

Miten perheen ja työelämän yhteensovittaminen onnistuu kohdallasi? Olisiko Suomessakin syytä ottaa käyttöön malli, jossa myös isä "pakotetaan" olemaan kotona?

Alainen on kustannuserä

Tässä kotiäitiaikana on tullut seurattua niinkin laadukasta sarjaa kuin Emmerdale... Uskon, että vaikka kyse on draamasarjasta, ei sen antama kuvaus brittiläisestä työelämästä ja työskentelykulttuurista ole aivan täysin tuulesta temmattu.

Tähän mennessä olen oppinut sarjasta mm. seuraavaa:

1. Alainen on kustannuserä. (Kannattaa siis katsoa tarkkaan mihin ne käyttää työaikansa...)
2. Alainen on suuri kustannuserä. (Ei kai ne vain sittenkin syö kuormasta...)
3. Alainen on suurin kustannuserä. (Herää pahvi, ne vie sun rahat...)

Ovatko brittiläiset ajastaan jäljessä, jos vertailupohjana on (suomalainen) kulttuuri, jossa jokainen on oman alansa asiantuntija / guru ja tuo lisäarvoa työyhteisöön pelkällä läsnäolollaan. Vai ovatko he vaan niin pirun nerokkaita, etteivät edes oleta alaisten olevan millään tavalla lojaaleja työnantajaa kohtaan ja että työ merkitsee suurimmalle osalle vain työtä?

Muutos on kirosana

Tämä on aina yhtä sykähdyttävä, vaikken muutoin kyseistä viihdettä niin fanitakaan. Taitaapi tämä lajike talvehtia ihan kotimaassa, kun näihin törmää ympäri vuoden...

Tässä maassa ei ole taatusti vedetty läpi yhtäkään muutoskoulusta, jossa ei olisi Kotterin hengessä peräänkuulutettu johtamisen tärkeyttä, koko henkilöstön sitoutumista yhteiseen päämäärän ja sitä, ettei asioista voi puhua liikaa (=tiedottaminen)...

Äitiysloman huvituksena olen saanut kuulla otteita eräästä organisaatiosta, jossa muutosvoimat jylläävät oikein perusteellisesti ja Kotteria on taas tulkittu vapaasti:

1. Muutosten kiireellisyyden ja välttämättömyyden tähdentäminen = Äkkiarvaamatta organisaation yhdelle yksikölle ilmoitetaan tätä koskevasta jätti-investoinnista ja kaikkien tehtävien uudelleen organisoinnista. 
2. Ohjaavan tiimin perustaminen = Lähiesimiehet huolehtii asiat kuntoon, vaimentaa vastaväitteet ja puhdistaa ilmapiirin. 
3. Vision ja strategian laatiminen = Visioidaan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tämän muutoksen jälkeen maailma pelastuu.
4. Muutosvisiosta viestiminen = Jokainen organisaation jäsen siivoojan alihankkijan sijaisesta lähtien kutsutaan joka ainoaan muutosta vähänkin sivuavaan palaveriin, mietintöön ja kokoukseen.
5. Henkilöstön valtuuttaminen vision mukaiseen toimintaan = Jokainen saa vapaasti arvostella kaikkea mikä jollain tavalla koskettaa muutosta, myös toisten työstä suoriutumista.  Työpaikat testamentataan kavereille, muita puukotetaan surutta selkään.
6. Lyhyen aikavälin onnistumisten varmistaminen = Kaikki alunperin hyvätkin ideat repostellaan kahvipöydässä.
7. Parannusten vakiinnuttaminen ja uusien muutosten toteuttaminen = Kaikki hyvältä kuulostavat toimintatavat otetaan suoraan käytäntöön ja aletaan keksiä myös muutoksen ulkopuolelta paljon kehitettävää.
8. Uusien toimintatapojen juurruttaminen yrityskulttuuriin = "Tämä uusi, avoin ilmapiiri on mahtava." Voi rauhassa jauhaa paskaa ruoka suussa ruokatunnilla. 

Pitäisikö asioista alkaa vihdoin puhua niiden oikeilla nimillä? Ei olisi mitään kaikkivoipaiselta kuulostavia "muutosprojekteja", vaan "Heikkiä, Tarjaa ja Pertsaa uhkaavan lomautuksen toimeenpano sekä uuden tulostimen hankintaa koskeva päätösmenettely."

Korkkausviesti

Höpöhöpöblogini lisäksi aloin kaivata foorumia, jossa voisin ihmetellä ääneen (työ)elämän ihmeitä ja kummiani. Olen perheenäiti ja melko nuorikin, joten kokemusta työelämästä ei määrällisesti ole kertynyt mainittavasti. Tähän ikään olen kuitenkin nähnyt ja kokenutkin laajan kirjon työelämän ilmiöitä. Tulen kirjoittamaan mm. työyhteisöistä ja niiden toimivuudesta, johtamisesta ja vallankäytöstä, organisaatiokulttuurista ja sen ilmenemisestä sekä sisäisestä että muustakin yrittäjyydestä.

Olen käyttäytymis/-ihmistieteilijä, mutta pidän poikkitieteellisyydestä. Sarkasmi ja ironia ovat lempilapsiani. Elämänasenteeni on jonkun mielestä pessimistinen, mutta koska olen perusluonteeltani positiivinen, väittäisin olevani realisti :D Välillä kirjoitan syvällisesti ja jopa tieteellisestä tekstiä, mutta tulossa on myös kevyttä pohdintaa ja arkipäivän havaintoja. Katsotaan mihin päädytään ;)