torstai 22. syyskuuta 2016

Lapsissa on tulevaisuus?


Mistä saamme tulevaisuudessa tekijöitä tylsiin ja epämukaviin töihin? Entä onko koulun tarkoitus opettaa lapselle, että lapsi (o)saa päättää mikä hänelle on parasta. Joskus se vielä oli kasvattajan tehtävä.

Lapseni kouluunmenon myötä olen päässyt näkemään välähdyksiä nykysestä koulumaailmasta. Olen hyvin hämmentynyt ja ihmeissäni.

Luonnollisesti koulunkin pitää muuttua kahdessakymmenessä vuodessa. 80-90-luvun virsien ulkoaopettelua, sammallajikkeiden tuntemista ja fluorinesteen purskutteluakin tärkeämpiä ja laaja-alaisempia asioita on hyvä oppia, onhan maailmakin muuttunut niistä ajoista.

Mutta kysymys kuuluukin: mitä on tullut tilalle? Tabletteja, älypuhelimia, oppiainerajat ylittäviä projekteja, leikkejä ja muuta viihdyttävää, paljon kuvia - vähän tekstiä, opettajan tietotasoksi riittää opeoppaiden lukeminen. Kuitenkin perusongelma on sama kuin ennen - tai jopa pahempi: oppilaat ovat hyvin heterogeeninen joukko, käytöstapoja ei (vielä) ole, keskittymiskykyä vasta harjoitellaan jne.

Onhan tämä oikeasti hyväksi lapsille? Eihän me nyt yritetä vain päästä opettajina ja kasvattajina helpommalla? Kieltämättä nykylapselle mustavalkoinen, pelkkää tekstiä sisältävä kirja ei tunnu mielekkäältä vilkkuvien ja välkkyvien Pokémonien rinnalla. Eikä ole tervettä karttakepillä uhaten pakottaa lasta kirjoittamaan sata kertaa "en enää ikinä unohda läksyjä", mutta onko myöskään hyväksi pehmittää lapsen oppimisprosessia ja "työntekoa" kaikin mahdollisin tavoin?

Oma lapseni jännittää sosiaalisia tilanteita ja elämänsä ensimmäinen urheilukilpailu oli tietysti todella jännittävä asia. Olin psyykannut häntä parhaani mukaan osallistumaan, koska tiesin, että voittamalla pelkonsa ja näyttämällä itselleen että hän osaa samat asiat kuin muutkin, voisi siitä olla hänelle hyötyä tulevaisuudessa. Vaikkakin se vähän tuntuisi hankalalta ja pelottavalta aluksi. No, tämähän vesittyi sillä, että ope oli puhunut jo luokassa siitä kuinka kenenkään ei ole pakko osallistua. Tästä tuli vanhemmillekin oikein Wilma-viestiä. Vielä juoksumatkan alkaessa lapseltani kysyttiin: "Haluatko juosta kilpaa? Ei ole mikään pakko". Voitte kuvitella, mitä tilannetta jännittävä lapsi vastasi. Onko koulun tehtävä opettaa välttelemään hankalia tilanteita? Minä olen ymmärtänyt, että kasvattajan tehtävä on pikemminkin saattaa kasvatettavaa näihin tilanteisiin (toki huomioiden kasvatettavan kyvyt), jotta hän voisi oppia ja kasvaa kohti aikuisuutta. Eikä se ole sama asia kun pakottaminen, uhkaaminen tai kiusaaminen! Lapsi ei myöskään vielä osaa päättää asioita omaksi parhaakseen, sillä muutenhan hän olisi aikuinen?

Tämä liittyy myös laajempaan asiaan, joka kai sai alkunsa innostuksesta "pulpetittomaan opiskeluun". Eskarilaisella ja vielä ekaluokkalaisella menee jo paljon voimavaroja siihen, että miten jaksan istua paikoillani hetken tai miten kynää pidetään kädessä. Opetussuunnitelman uudistus kuulostaa siltä, että tiedossa on yhä enemmän levottomuutta ja epämääräisyyttä: kun ei jakseta istua pulpetissa, ratkaisu on: ei tarvitse istua? En toki väitä, että tärkeät asiat opitaan tai aikuiseksi kasvetaan pulpetissa istumalla. Onko kuitenkaan välttämätöntä tehdä koko ajan jotain retkiä, projekteja, ryhmätöitä, tempauksia, kokeiluja, oppilaiden toiveiden loputonta kuuntelemista jne. Jos opetuksessa keskitytään sisällön sijaan menetelmiin tai välineisiin, jää väistämättä jotain pois. Hieman samoilla linjoilla kanssani on muuan ruotsalaisprofessori.

Eihän myöhemmin vaikkapa työelämässäkään ei ole koko ajan kivaa ja hauskaa, joskus joutuu istumaan hiljaa paikallaan, odottamaan vuoroaan, keskittymään ja tekemään töitä päästäkseen tavoitteeseensa, tekemään epämiellyttäviä asioita, tottelemaan jotakuta toista, nousemaan aikaisin ja keksimään itse tekemistä, vain muutaman esimerkin mainitakseni. Olen kasvattanut hölmöyksissäni myös omia lapsiani kaikkeen tuohon ja nyt järkytyksekseni totean, että jo pelkästään koulu tulee olemaan heille hankalaa.

Tästä herääkin kysymys: Miten uuden opetussuunnitelman mukaisesti kasvatetut ja opetetut lapset pärjäävät tulevaisuuden työelämässä? Mistä saadaan tekijät "tylsiin" ja "epämukaviin" töihin?